Eka vaihtotyöni on vihdoinkin valmis. Laitan kuvia maanantaina, kun oletan, että työ on Astalla perillä. Nyt päivitän ainoastaan blogivauvasöpöilyllä, koska pitäähän blogissa kuvia olla.

Pikku-Punaisen pää ei oikeasti ole noin iso (tai pieni, riippuen kumpaa luulette Pikku-Punaiseksi), kuvakulman valinta lienee syynä. Tässä Jälkeläinen on itseasiassa vasta kahden viikon ikäinen, kun nyt ikää on jo kuukausi ja yksi päivä. Sosiaalista hymyä odotellaan. Muuten kehitys on ollut huimaa, lapsemme on selvästi ikätovereitaan älykkäämpi, lahjakkaampi ja kovaäänisempi....

Jos nyt pitäisi sanoa, mitä olisi toivonut esim. perhevalmennuksessa enemmän painotettavan, on se , miten kiinni sitä on näin pienessä, ja että se saattaa välillä ahdistaa tosi paljon. Kyllähän vaipanvaihto nyt sujuu ja kaikki käytännön asiat, mutta se henkinen puoli. Kun lähimmäksi ihmissuhteeksi muuttuu pieni vauva, jonka kanssa kommunikointi on vähän sitä sun tätä, niin se on aika kova paikka. Kaiken maailman varoittelut kuinka "teidän elämä sitten muuttuu ihan kokonaan" ei ole sitä mitä tarkoitan. Vaan ihan konkreettisesti kerrottaisiin, kuinka itkevä lapsi voi raastaa sileua ja sydäntä ja hermoja, kun kello on kaksi yöllä eikä unista tietoakaan. Ja että se on ihan normaalia ja varsinkin, että SE MENEE OHI. Meneehän??